Eilen illalla kävi taas elämä liian jännittäväksi. Nukkumaan mennessä mahassa lensi perhoslauma, eikä ajatus meinannut rauhoittua millään. Liian monta puhelua ja keskustelua, liian paljon sekä huonoja että hyviä asioita.

Oma mummi. Aika täyttyi. Nyt on hyvä olla.
 
Ruotsin-mummi. Tuli kotiin muttei nuku, ei syö. Ei jaksa pukea päälleen, ei mennä ulos.
 
Läheisen ihmisen maailman pahin olo. Onneksi pelkkä tarina, jonka kuulin, vaikka liippaakin läheisiäni läheltä. Itku tuli, koska kuulosti liian tutulta. Joskus alamäki on niin jyrkkä, ettei jarruttaminen enää auta.

Tulevaisuuden pelko. Afrikka, Suomi, pro gradu, työnhaku, muutto, muutto, muutto. Turha ajatella vielä, mutta joskus (liian usein) järjen ääni ei kuulu melskeen läpi.

Ikävä. On niin monta ystävää, joista en ole kuullut liian pitkään aikaan. Yksi onneksi kirjoitti eilen, ja päivitettiin toisillemme toistemme elämät.

Ikävä. Osa 2. Miten voi kaivata jotakin sellaista, jota ei oikeastaan vielä edes tunne?

Onneksi tämän aamun aikana on jo ehtinyt tapahtua kauhean monta pientä ilon aihetta: hymy ilmaislehden jakajan kasvoilla, kevään sulava lumi, uudelleen avatut liukuportaat yliopiston metroasemalla. Jostain syystä sekään ei nyt jännitä, että iltapäivällä on minun vuoroni pitää ruotsin esitelmä. Tässä elämässä on suurempiakin jännittämisen aiheita, mietin.