<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olo on väsynyt mutta onnellinen, niin kliseiseltä kuin tämä nyt kuulostaakin. Eilen aamulla saavuttiin elävinä takaisin kotiin Lusakaan, joka nyt tuntuu paitsi tutulta ja jokseenkin turvalliselta, myös osaltaan... surulliselta.

Tansanian-reissusta ei ainakaan yllätyksiä puuttunut, ja niitä kai matkoilta aina lähdetään hakemaankin. Jo bussissa matkalla Kapiri Mposhiin (josta Tazara Express Dar es Salaamiin lähtee) pinna joutui koetukselle, kun Johannan vieressä istunut pieni tyttöparka alkoi oksentaa – hameeseensa. Turhia nurisematta hame pussiksi alle ja sinne vaan, mikäpä siinä. Oltiin varmaan ainoat, jotka edes huomasi koko insidenttiä. (Huomatkaa ero Suomeen: jos suomalaislapsi voi bussissa huonosti ja alkaa oksentaa, samalla alkaa todennäköisesti myös korvia huumaava älämölö huonosta olosta.)

Kapirissa päästiin voitokkaasti junaan, joka yllätti meidät enemmän kuin erittäin positiivisesti lähtemällä ajallaan, tasan kello 16. Mahtavaa, ajateltiin, vuorokauden päästä ollaan Darissa, jepujee.

Vaan vielä mitä – seuraavana aamuna, kun kello alkoi lähestyä kahtatoista ja me oltiin jo mielissämme erittäin lähellä Tansanian suurinta kaupunkia, meille valkeni totuus. Me saavuttaisiin Dariin vasta seuraavana iltapäivänä, ei suinkaan 24 tunnin vaan noin 44 tunnin junamatkan jälkeen. Nauratti. Meille oli Tazaran omassa toimistossa Lusakassa valehdeltu matkan pituus päin naamaa, mikä sinänsä on melkoisen huvittavaa. Ja ah niin tavallista täällä.

Nauru raikui aina siihen saakka, kun meille kerrottiin seuraava uutinen: kohta pitää vaihtaa junaa. Ihmeteltiin, että miksi, ja saatiin erittäin sekavia vastauksia tyyliin viime viikolla radalla oli sattunut onnettomuus // viimeviikkoisten matkustajien matkatavarat oli jääneet jumiin keskelle ei-mitään // tavarat piti saada takaisin Lusakaan // meidän junan piti lähteä takaisin viemään matkatavaroita ja toisen junan piti viedä meidät Dariin. Hoh hoijaa. Siinä sitten hypättiin ensimmäisestä junasta keskellä pimeää Tansanian maaseutua, kompasteltiin pitkin radanvarren kiviä toiseen junaan ja etsiydyttiin oikeaan compartmentiin sysimustassa vaunussa (ja tähän säätöön käytettiin uuuuuseita tunteja – kenellä nyt kiire olisikaan). Ei sähköä, ei valoja (huomenna menen kaupunkiin ja ostan viimein taskulampun), muutama kynttilä. Ei auttanut kuin painaa pää tyynyyn ja toivoa parempaa huomista.

Kun huominen valkeni, herättiin paikallaan seisovan junan kyydistä. Mitä hlvttiä, konduktöörit juoksee raiteilla, huitoo ja on ihmeissään. Ravintolavaunusta meille kerrottiin, että veturi on hajonnut. Miksikö? Ihan vaan siitä syystä, että junassa oli liikaa vaunuja eikä veturi jaksanut vetää niitä kaikkia. Itkua pidätellen jäätiin odottamaan varaveturia – joka kyllä tuli mutta josta oli bensiini lopussa. Ei muuta kuin odottamaan kolmatta veturia. Tähän suttaantui ehkä sellaiset neljä tuntia.

Lopulta saavuttiin Dariin kymmenen tuntia myöhässä, sunnuntai-iltana kello 23. Matka kesti kaikkineen noin 55 tuntia.

Mutta ei tämä vielä mitään. Kun päästiin junasta ulos ja pyydystämään taksia hotellille, taksikuski katsoo meitä ihmeissään ja kysyy, haluatteko todella tuonne, mistä olette huoneen varanneet. Ihmeteltiin että kuinka niin, ja mies vastaa, että no kun paikka on saarella ja viimeinen lautta menee tunnin sisään.

Tuntemattomassa (afrikkalaisessa) miljoonakaupungissa katsottiin paikan etsiminen melkoiseksi hasardiksi, joten lopulta päädyttiin sambialaisen junatuttavuuden Abdulin vinkkaamaan hotelliin Darin keskustaan. Suoraan suihkuun – MAHTAVA tunne kahden ja puolen vuorokauden hikoilun jälkeen, ja voin vakuuttaa, että Tansaniassa on talvellakin erittäin hiostavan kuumaa – ja makuupussiin.

Darissa yövyttiin kaikkiaan kolmessa eri hotellissa (päästiin seuraavana päivänä saarelle, Intian valtameren hiekkarannalle ihanaan pieneen mökkiin – jopa moskiittoverkkojen alle), katseltiin kaupunkia, kuunneltiin minareettien kutsuja... ja käytiin lääkärissä. Onnistuin vilustuttamaan itseni matkalla pahanpäiväisesti (hmmm, helteestä huolimatta), joten ei muuta kuin soittoa Suomen suurlähetystöön ja lääkäriä etsimään. (Varsinainen vastaanotto onnistui erittäin nopeasti, noin puolessa tunnissa, tosin sen jälkeen, kun oltiin Hasim-pojan kyydissä tunnin taksimatkan verran etsitty itse klinikkaa.) Sain rohdot, ja nyt on jo parempi olla. Juu, ja käytiin me myös kalamarkkinoilla: Tonneittain valtameren kalaa myynnissä päivittäin, mahtava haju, värikkäitä ihmisiä huutamassa toisilleen tarjouksia. Loistava meininki. (Sympaattisen Hasim-kuskin isoveli on kalamarkkinoiden pomo, joten päästiin ihan ylempien puheille, hiiii.)

Muutaman päivän Tansanian-fiilistelyn jälkeen päätettiin pelata varmemman päälle ja ottaa bussi takas kotiin. Kiemurreltiin 30 tuntia vuoriston, kansallispuiston ja sambialaisen (ah niin juntin) maaseudun läpi ja paleltiin yöllä bussin etupenkissä kun kuskit piti ikkunoita auki (eivätkä suostuneet ymmärtämään englantia kun pyydettiin sulkemaan).

Nyt on niska jumissa bussissa pilkkimisestä, nuha nenässä kylmästä yöstä ja paljon tavaraa muistivihkossa kirjoittamista vaille. Siis väsynyt mutta onnellinen. Voisko sitä enää enempää pyytääkään.