Ja kaksi yøta lahtøøn. Sitten lentoon, jaiiiks.

Tanaan menen viela sanomaan heipat The Postin tyypeille, joiden rohkeutta tulee ikava. Meilitkin pitaisi paasta lukemaan taas pitkasta aikaa, nakisi edes, eteneeko hommat Suomessa yhtaan. Duunia, kamppaa... Joopa jøichen.

Jannittaa jo se, milta Suomessa tuntuu, kun hommat skulaa suhteellisen jarkevalla nopeudella. Nettiyhteys on nettiyhteys (yleensa), bussit ajaa aikataulun mukaan, junat kulkee suhisten. Saattaapi tulla stressi siita, etta on kiire, kun on taas aikatauluja.

Mutta ainakin ihanaa on se, etta ystavien kanssa voi oikeasti sopia, milloin ja missa nahdaan. Toivottavasti viimeistaan sunnuntaina, Hyvinkaa-tytot? Tuntuu, etta on niin paljon kerrottavaa, etten tieda, mista aloittaisin. (Onneksi lentokoneessa on aikaa tehda vaikka millaisia suunnitelmia.)

No niin, taidan paattaa taalta tahan. Nyh.

ps. Lassi soittaa tuossa vieressa mun usbilta Anundin pojan Me ei haluta lapsia -laulua. Hassua sinansa, keskella synkinta Afrikkaa ;)