Tänään vietetään kansainvälistä lehdistönvapauden päivää, ja kauniin ajatuksen kunniaksi osallistuin eilen aihetta käsitelleeseen seminaariin. Voi viisaita sanoja!

Tuli taas kerran selväksi se, että meidän itsestäänselvyytemme eivät ole kaikkien itsestäänselvyyksiä: vaikka me täällä voidaankin turuilla ja toreilla huutaa tyytymättömyyttämme mihin tahansa, kaikki eivät voi ilmaista ajatuksiaan. Paitsi ehkä vankilassa. Eikä tule unohtaa sitäkään, että useat kollegat puolustavat henkensä kaupalla sananvapautta ja meidän oikeutta tietää.

Seminaarin mielenkiintoisin avaus tuli Karina Horstilta, joka kyseli, kenen arvoilla ja kenen kulttuurista lähtien sananvapautta toteutetaan ja pitäisi toteuttaa nykyisissä monikulttuurissa yhteiskunnissa. Olisiko Carsten Justen pitänyt ajatella Tanskan muslimivähemmistön tunteita? Pitäisikö vähemmistöjen - etnisten, sukupuolisten, uskonnollisten... - kannat ottaa huomioon, vai riittääkö julkaisun perusteeksi se, ettei julkaiseminen loukkaa enemmistöä?

Vaikka Horstin ajatus tuntuu houkuttelevalta - kukapa haluaisi tunteitaan loukattavan - taivun vastakkaiselle kannalle. Sananvapaus on jakamaton ja luovuttamaton, ja sen rajoitukset määrätään ja määrättäköön vastakin laeilla. Muuten sanan täytyy ja se saa olla vapaa arvostelulle (kovallekin), tosiasioille, mielipiteille, jopa tyhmyyksille. Arvorelativismille ei minusta tässä ole sijaa.

Muuten ollaan oikeasti pian siinä tilanteessa, että vähemmistöille säädetään omia lakejaan. Auts.