... ihminen. Tuttu voimattomuuden tunne on ollut mielessä päällimmäisenä eilisestä illasta lähtien, jolloin katsoin elokuvan Constant Gardener (joo mä tiedän että se suomennos on p niin kuin pska). Tänään taas olin kuuntelemassa luentoa aiheesta kehitysmaiden vesi- ja saniteettiongelmat, puhujina Jarmo J. Hukka ja Pekka Haavisto.

Leffasta jäi päällimmäiseksi tunteeksi se, minkä YK:n avustuskoneen pilotti yhdessä kohtauksessa puki sanoiksi: Köyhiä avuntarvitsijoita on täällä (Keniassa) kymmeniä miljoonia, ei me voida jokaista yksitellen auttaa. Sitten se pisti koneen luukut kiinni, jätti pienen kenialaistytön ratsurosvojen armoille ja lennätti kansainvälisen järjestön tärkeät työntekijät turvaan.

Hukka puolestaan laskeskeli, että kehitysmaissa kuolee joka päivä 30 000 ihmistä puhtaan veden ja sanitaation puutteeseen, ja 200 000 sairastuu samoista syistä. Tässä vaiheessa en voinut muuta kuin ajatella niitä Gardenin muksuja, jotka kaiveli päivät pitkät talojen välissä lorisevia puroja, ja niitä Manda Hillin katulapsia, jotka peseyty poistoputkesta tulleessa vedessä.

Mä tiedän ettei tätä kaikkea voi ottaa omille harteilleen, mutta oikeesti, kyllä kai tässä nyt jotain pitäis tehdä. Onks musta jotain hyötyä kun mä täällä luen samoja vanhoja lehtijuttuja moneen kertaan ja sitten vielä luetutan niitä joillain muilla - ja kirjoitan tästä kaikesta jonkun tutkimuksen? Olisko musta enemmän hyötyä, jos lähtisin Lusakaan vapaaehtoiseksi vaikka auttamaan niitä katulapsia? Olisinko ehkä jopa oikeassa paikassa oikeaan aikaan, jos laskisin kuvaan sen, että Lazarus asuisi samassa kaupungissa?
 
Mene ja tiedä. Mutta harkita pitää ainakin.