Käsittämätön kulttuuri tämä suomalainen.

Äsken kotiin tullessani satuin samaan aikaan ovensuuhun jonkun naapurini kanssa. Siinä ehkä sekunnin yhteensattumuksen aikana ehti päässä vilahtaa monen monta ajatusta: "kiva ennen näkemätön tyttö voikin sanoa hei ja vähänniinku tulla tutuksi, mutta hei mitäs nyt eihän se edes nosta katsettaan maasta vaikka tulee mua vastaan ja avaan sille oven (suusta yrittää tulla *he...i* mutta se jää jumiin hämmennyksen alle), noniin nyt se jo meni, mitä vttua?!"

Antakaa kun arvaan, mitä vastapelurini päässä liikkui: "Apua, sehän on toinen ihminen!"

Kaikella kunnioituksella hiljaisia naapureitani kohtaan, mutta joku raja tällä suomalaisuudellakin pitäis olla. Ei oo mikään ihme että masennutaan ja hakataan vaimoja ja tehdään itsareita, kun ei uskalleta kohdata toisia. Ja kelatkaa vaikka niitä sambialaisia jotka tulee Suomeen omasta kulttuuristaan. Huhhuijakkaa mikä shokki, kun kukaan ei katsokaan, saati puhu sulle mitään. Sopeudu siinä sitten.

Itse olenkin nyt suuressa viisaudessani päättänyt tehdä naapureitteni elämän ehkä vielä vähän hankalammaksi kuin se jo nyt on. Tästä lähtien sanon aina päivää, vaikka toinen kääntyis rapussa kannoillaan mut nähdessään.