Tein sen viimein, toteutin yhden pienen unelmani ja menin Dramateniin katsomaan Sarah Kanen Blastedin, ruotsiksi Bombad. Hämmennyin.

Olin toki lukenut etukäteen, että näytelmä on jokseenkin rankka ja sisältää kohtauksia, joita ei suositella alle 15-vuotiaille. Mutta silti: Pitääkö kaikki näyttää, eikö jotakin voisi jättää katsojan mielikuvituksen varaan? Väkivaltaa, seksiä ja näiden yhdistelmiä tuli nyt ainakin nähtyä riittämiin.

Toisaalta kiinnostuin itse näytelmäkirjailijasta yhä enemmän, ja kirjailijan elämää ajatellessa myös näytelmän karuus alkoi saada uusia merkityksiä.

Kane kärsi jonkinlaisesta mielen sairaudesta ja päätti lopulta elämänsä vuonna 1999. Jollakin tavalla jokaisessa tekstissä, jonka käsistään päästää, heijastuu oman mielen syvimmät kuilut ja äkkiväärimmät kiemurat, luulen - ja kirjailija itse sanoi aikanaan, että Blasted on hänen mielestään toiveikas näytelmä. Ehkä juuri siksi katsoja pitikin herättää näkemään kaikki se kammottava: vaikka maailma on täynnä pahuutta, jossakin on aina piilossa myös toivoa, vaikkei sitä hetkessä näkiskään.

Ihmisen mieli on mielenkiintoinen, tarua ihmeellisempi totuus. Olis äärimmäisen mielenkiintoista nähdä myös muut kolme näytelmää, jotka Kane lyhyen elämänsä aikana ehti kirjoittaa.