Huomenna lahdetaan Tansaniaan, ja minua jannittaa ihan vietavasti. Ei tosin matka vaan taa elo ihan itsessaan, taas.

Talla viikolla oon tehnyt toita, keikkoja on ollut joka paiva niin ettei kirjoittamaan ole ehtinyt. Ollaan kayty muun muassa dropping centerissa, jossa katulapsille tarjotaan ruokaa, suojaa ja saippuaa, ja paikallisten naispappien puheilla. Kaikki on tuntunut ihan jarjettoman mielenkiintoiselta.

Eilen dropping centerissa tuntui silta, etta nyt oon oikeasti loytanyt ihmisia, jotka tekee jotakin arvokasta. Tavattiin esimerkiksi 21-vuotias Kenneth, joka oli aiemmin asunut kadulla mutta joka nyt oli kaynyt koulunsa loppuun ja oli toissa auttamassa muita katulapsia. Haaveena lahtea collegeen opiskelemaan sosiaalityota. Kyselin jo, onko paikkaan mahdollista paasta vapaaehtoiseksi, ja vastaus oli myontava.

Nyt alkaa tuntua myos silta, etten ole viela valmis hakemaan toita Suomessa. Ahdistaa erityisen paljon ajatus siita kilpailusta, johon Suomessa taas joutuu: olet tasan niin hyva kuin viimeisimmat juttusi, piste. Ehka tamankin takia ajatus Sambiaan palaamisesta tuntuu jotenkin... jos ei turvalliselta niin lohduttavalta. Etta voisi edes jossain edes joskus tehda jotakin oikeasti hyodyllista eika vain koettaa rimpuilla deadlinejen paineessa kotona.

Lazarukselta irtosi levea hymy, kun kerroin mita olin ajatellut. Sanoi tosin, etta jos tuollaiseen hommaan lehtee, on paras olla todella hyvin valmistautunut, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sulattelen naita mietteitani tassa - huomenna ja lauantaina on junassa hyva tilaisuus antaa ajatuksille aikaa.