Äkkiä vahaa tukkaan, lakkaa päälle, äh, purkki kolahtaa lattialle, kello käy, juoksen keittiöstä omenan laukkuun ja hosun oven lukkoon. Liukastelevia askelia bussille, onkohan mulla kaikki mukana, liikuntavehkeet ja kirjat ja kännykkä??!

Aamuisin on joskus ihanaa ;) Bussissa jo hymyilytti, että joopa joo - entä sitten jos olisinkin ottanut myöhemmän bussin ja tullut vartin myöhässä luennolle. Aivan sama.

Metrossa katselin kanssamatkustajiani ja mietin, millainen aamu niillä oli ollut (kaurapuuroa kirkuville kersoille, äkkiä päiväkotiin, bussille, metroon, töihin, kuppi take away -lattea matkalla). Jostain Östermalmstorgilta vaunuun nousi kiiltäväkenkäinen, villakangastakkinen salkkumies. Tuollaisia tyyppejä nähdessäni mietin yleensä, miksi ihmeessä ne ylipäänsä matkustaa metrolla ja miksi ne menee töihin samaan suuntaan kuin minä luennoille (eihän siellä ole mitään, pelkkää metsää ja yliopiston laitoksia).
 
No, tällä kertaa siksi, että salkkumies oli valtio-opin professorini. Toisella vilkaisulla aloin ihmetellä, onko herra professorilla aina ollut tuollainen harmaa pulisongin näköinen poskessaan. Kolmannella vilkaisulla päädyin siihen tulokseen, että ei suinkaan.

Se oli partavaahtoa.

Hehee, herra professori :) Lohduttaa huomata, että joskus salkkumiehilläkin on ilkeitä aamuja.

(Itse asiassa herra professorin ilkeä aamu taisi jatkua pitempään kuin omani. Kun itse muutamaa minuuttia yli kymmenen istuin rauhassa luentosalissa ruutuvihko ja kynä valmiina, herra professori ryntäsi saliin jokseenkin kiireesti. Ei ollut ehtinyt edes vessaan peilin eteen, sillä partavaahto oli edelleen poskessa. Nauratti.)

ps. Olen muuten huomannut, että tällaisella rauhallisemmalla elämisen tahdilla todella tulee nähtyä paljon enemmän kuin ennen. On jopa aikaa muodostaa näkemästään ajatuksia. Luksusta.