Huomenna kolme viikkoa kokemusta Lusakasta. Kasissa ensimmaisen paivan ja ensimmaisen viikon jalkeen kirjoitetut teksti t (alla), jotka nyt luettuna yha kuvaavat tunnelmaa melkoisen hyvin. Nyt vaan ei enaa jarkyta tama kaikki. Tottuu, ihminen, mihin tahansa, melkein.

...

Watch out for the cars! huudahdus jäi ensimmäisestä Afrikan, Sambian ja Lusakan päivästä yhtenä kuolemattomana lauseena mieleen. Niin amatöörimäistä kuin se onkin, yksi vaikeimmista ja vaarallisimmista asioista täällä tuntuu aluksi olevan vasemmanpuoleinen liikenne. Autot kuuluvat edelleen tuuttaavan kuin kilpaa, kun kello käy yhtätoista ja sirkat sirittää pensaissa.

Kaikkiaan koko reissu tähän saakka on ollut yksi suuri hyppy tuntemattomaan. En varmaan koskaan unohda sitä oloa, joka Heathrow'n kentällä vallitsi: kun seuraava lento nousee, mulla ei ole hajuakaan siitä, mitä laskeutumisen jälkeen seuraa.

Eikä ollutkaan. Yhdentoista tunnin lennon ja kolmen tunnin yöunien jälkeen laskeutuminen aamuhämäräiseen Johannesburgiin oli uskomatonta. Valoja, valoja, loputon meri valoja, kuivaa pellon näköistä keltaista ja mielettömästi ihmisiä. Afrikka, en voi uskoa. Jo'burgista kahden tunnin päässä siinsi lopulta Lusaka. Ja tämä se vasta ihmeellinen onkin.

Lentokentälle meitä tuli vastaan Lazarus, suunnilleen meidän ikäinen poika, joka oli viime kevättalven vaihdossa Tampereella. Yliopiston omalla koulubussilla (pakettiauto) suunnattiin lentokentältä kaupunkiin. Kadunvieret täynnään värikkäisiin chitengeihin pukeutuneita naisia puiset korit tai muovikassiröykkiöt päänsä päällä, koululaisia siniset puvut hiekkaisina tarpomassa ties minne. Ja autoja, autoja, autoja. Lopulta päästiin perille tänne talolle, jossa ihana Annikki (emäntämme lähetystyöntekijä) oli jo meitä odottamassa. Ensin tosin etsittiin läpi melkein puoli Emmasdalea eli tätä kaupunginosaa, talojen miehenmitan ylittävissä porteissa kun ei ollut kunnolla erottuvia numeroita.

Täällä kotona pisti kuin automaattisesti silmään yksi asia ylitse muiden: mustat palvelijat valkoisten jättiläistalossa. Puutarhuri-pihamestari, joka avaa portit, kun isäntä tuuttaa autollaan ja joka viskaa vahtikoiran kivellä hiljaiseksi. Lisäksi sisäkkö, joka tiskaa ja silittää hiljaa sillä aikaa, kun herrasväki siemailee kahviaan. Paikallinen työllistämismuoto, tiedän, mutten silti voi välttyä tuntemasta itseäni imperialistiksi.

Illan suussa lähdettiin vielä kaupunkiin Lazaruksen opastuksella. Just jump on here and say that you´re going to jump off at the bus station, mies opasti. Toden totta, bussin (pakettiauto) rahastaja keräsi kaikilta matkalaisilta setelit ja jakoi vielä vaihtorahatkin, kunhan sille päälle sattui ja kunhan käteen osui tarpeeksi pieniä seteleitä. Kolikkoja ei tunnu olevan lainkaan.

Keskustaa kuvaa ehkä parhaiten sana kaaos. Ehkä hallittu, mutta sitä ei vielä valkoisen silmä kykene erottamaan. Hurjapäisiä kuskeja, mistään välittämättömiä jalankulkijoita, muovipussien myyjiä, hedelmäkojuja, dvd-elokuvien kauppiaita sulassa sovussa keskenään. Auringon laskun jälkeen kieltämättä alkoi jännittää, vaikka olikin paikallisia mukana. Sitä vaan niin ymmärsi, miltä tuntuu olla se toinen, josta näkee vilkaisemattakin, ettei se kuulu joukkoon.

Kaupungista jäivät kaaoksen lisäksi mieleen ensinnäkin vilkuttavat ja vilkuilevat pikkulapset. En ehkä uskonut E:tä, joka kertoi kuinka etiopialaislapset olivat vilkuttaneet vilkuttamistaan valkoisille vieraille. Nyt uskon, vaikkei ehditty kohtaamaan kuin ehkä kaksi heiluttavaa lapsilaumaa. Muzungu erottuu valkoisuuttaan, ja kyllä kai sille oudolle jotenkin pitää osoittaa, kuinka outo se todella on.

Lisäksi yllätyin kohteliaisuudesta, vieraanvaraisuudesta melkein. Jo lentokenttävirkailijoiden vastaanottavaiset hymyt koneesta laskeutujille, puhumattakaan puhelinoperaattorimyyjän iloisesta tervehdyksestä muukalaiselle. Oletko uusi Sambiassa? Olen. Tervetuloa, it's nice to have you here. Have a good time in Zambia.

Nyt tuuttaa ohiajavan yöjunan sumutorvi. Noin 36 tuntia valvoneena luulen nukahtavani siitä huolimatta. Afrikan tähdet suojelkoot.

Viikonloppu takana, uusi viikko alkanut. Vaikka asiat tapahtuu oikeastaan aika hitaasti, tahti huimaa silti päätä.

Lauantaista jäi mieleen ennen muuta bussimatka toiselle puolelle kaupunkia ostoskeskukseen. Otettiin eka bussi Millennium-bussiasemalle, kysyttiin siitä urheasti tietä ja hypättiin toiseen bussiin. Perillä yllätyin: Lusakassa todella on muitakin valkoisia kuin me. Kaikki vain eivät kulje minibusseilla saati ylipäänsä keskustassa. Useimmat ajaa isoilla maastureillaan nimenomaan näihin ostoskeskuksiin kalliiden hintojen ääreen. Muzungu = money?

Bussissa kohtasin myös elämäni ensimmäiset ainakin rasistisiksi tulkittavat kommentit. Bussissa mellastanut playboy kenties pettyi, kun me ei vastattu sen flirttiin aivan samalla mitalla, ja alkoi ylistää omaa ihonväriään. This is good skin colour, se uhos. Lopuks se vielä julisti, kuinka kaikki muzungut on lihavia. Oltiin vaan että tänx, ja hypättiin kyydistä. No, k-sipäitä on kaikkialla.

Eilen ei jaksettu keskustaan vaan otettiin pieni kävelylenkki täällä Emmasdalessa. Elämää näyttää kaupungista löytyvän myös sunnuntaina, sen verran täynnä tuo meidän iso tie Great North Road oli sekä autoja että jalankulkijoita. Äärimmäisen hasardia on muuten se, että täällä ei juuri ole kunnon suojateitä. Sen sijaan kadun yli juostaan juuri siitä ja juuri silloin kun pääsee. Jos vielä oppisin katsomaan oikeaan suuntaan… Itse asiassa tänään se jo vaikutti onnistuvan, kun tultiin kaupungista kävellen kotiin. Siitä vaan autojonon läpi silloin kun se pysähtyy. Ja jos vastakkaiseen suuntaan ajavat ei pysähdy, jäädään keskiviivalle odottamaan.

Jäin tanaan ilman kierrosta tyopaikallani (yritin menna katselemaan paikkoja), joten lähdin Lazaruksen kanssa Unzalle eli yliopistolle (University of Zambia). Siellä kierreltiin kampusta, muun muassa kirjastolla ja paikallisella opiskelija-asuntolalla, missä Lazaruskin asuu. Yliopisto ja kampus näytti juuri siltä kuin tähän saakka muuallakin maailmassa (ruohokattoista opiskelijoiden ”ylioppilaskunnan taloa” lukuun ottamatta), mutta paikallinen asuntola oli kieltämättä karu. Raihnaiset raput ja suunnilleen meidän vaatehuoneiden kokoiset huoneet. Miltähän tosiaan mahtoi Lazaruksesta tuntua, kun se ensimmäisenä päivänä toi meidät tänne meidän 70 neliön kotiin… Melkein hävettää. Joka tapauksessa herra Lazarus vaikuttaa oikein mukavalta, reilulta ja ennen kaikkea fiksulta kaverilta (tänään keskusteltiin muun muassa Sambian tuloeroista ja Suomen ja Sambian palveluiden erilaisuudesta, esimerkiksi siitä, kuinka täällä vain ei voi tilata lukkoseppää – homma hoidetaan itse niin pitkälle kuin mahdollista, koska muuten tulee todennäköisesti vain lisää ongelmia).

Huomenna mennään tutustumaan meidän talonmiehen Grandsonin työhön kirkon diakonina. Lähdetään miehen matkaan oikean arjen äärelle, diakonin apua tarvitsevien luokse. Toivottavasti sais jotain jutun juurta aikaiseksi, siksihän tänne on tultu. Toisaalta tulee taas paha mieli siitä, että melkein hyväksikäyttää ihmisten kurjuutta. Mutta jos kuitenkin ajattelis asian niin, että meidän juttujen avulla edes joku vois rohkaistua Suomessa antamaan rahaa kehitysyhteistyöhön? Kuulostaa ainakin oman mielenterveyden kannalta parhaimmalta vaihtoehdolta.