Puhelimia: yksi. Toimivia tietokoneita: vähemmän kuin toimittajia. Kunnolla toimivia nettiyhteyksiä: vain uutispäälliköiden offisessa. Tällaista on The Postissa, jossa paraikaa yritän tehdä töitä.

Lehden toimittajat on uusia sankareitani.

Itse tunnen lähinnä olevani tiellä, kun epätoivoisesti yritän tehdä toimituksessa jotakin hyödyllistä. Tänään yritin kirjoittaa Sambian ja Suomen sokerikaupasta. Soitin Zambia Sugariin, josta jopa vastattiin. Managing Director oli kuitenkin sitä mieltä, että ensin on puhuttava hallituslähteiden kanssa, koska itse asiassa hallitus neuvottelee Suomen kanssa eikä Zambia Sugar itse. Soitin kauppaministeriöön ja pyysin saada puhua ulkomaankauppaosaston kanssa. Eivät ole paikalla ennen ensi viikkoa, vaihteen täti sanoi. Ei, puljussa ei ollut ketään muita joilta saada tietoa.

Soitin kuitenkin vielä kauppaministeriön permanent secretarylle. Sain miehen kiinni, esittelin itseni ja pyysin saada haastattelua siitä, kuinka Suomen ja Sambian neuvottelut sokeriasiassa edistyvät. Mistä sä oikein soitat, kuka sä oikein oot ja kuka sulle kertoi, että me ylipäänsä neuvotellaan, mies karju puhelimeen. Olin juuri selittämässä asiaani uudelleen, kun - puhelinkorttini kreditti loppui. Riemastuin. Sain sitten onneksi uutispäällikön puhelimen lainaksi ja soitin siitä. Hallituksen mies oli jo ehtinyt sulkea oman puhelimensa. Riemastuin lisää. Annoin periksi ja menin The Postin kirjastoon lukemaan lehtiä.

Lähteiden vastahakoisuutta enemmän täällä kuitenkin ihmetyttävät, kuten alusta lienee mahdollista päätellä, paikallisten toimittajien työolosuhteet. Puhelimia tosiaan on vain yksi, ja siitä saa soittaa vain landlineihin eli lankapuhelimiin (ja sihteeri vääntää numeron). Kännyköihin saa soittaa vain omista kännyköistä. Paikalliset toimittajat saa työnantajaltaan 30 dollaria puheaikaa kuukaudeksi, mutta summa kuluu yleensä alle viikossa.

Lisäks koneet tosiaan on ikäloppuja ja täynnä viruksia. Joka päivä vähintään yksi on epäkunnossa, ja kahdessa ei toimi hiiri. Nettiyhteys on niin hidas että ehtis teet keittää kun kone lataa sähköposteja - mutta mitään kahviautomaattia, saati kahvilaa, ei ole lähelläkään. Muistikirja ja uusi kynä toimittajille jaetaan ilmeisesti joka viikon alussa, ja useimmat laittaa kyniin nimensä, ettei työkalut katoa. (Mulla rikkaalla eurooppalaisella tosin on oma penaali ja muutama vihko aina mukana laukussa.)

The Postin deadlinet on taloudessa kymmeneltä ja home newsissa kahdeltatoista. Siis aamulla. Tarkoittaa käytännössä sitä, että kun jutut tehdään melkein valmiiksi tänään iltapäivällä ja viimeistellään huomenna aamulla, ne on vasta ylihuomisen lehdessä. Mahtavaa.

Kaikesta huolimatta lehti ilmestyy joka päivä, mikä on saavutus sinänsä. Toimittajat esittelee kiltisti kolme aihetta joka aamu ja tekee vähintään kaksi juttua päivässä, työskentelee aamukahdeksasta noin viiteen, usein jopa iltakahdeksaan. Duunia on useimmiten myös viikonloppuna.

Palkka? Reilut miljoona Sambian kwachaa eli muutama sata euroa kuukaudessa. I enjoy my job, sanoi Phatson-niminen toimittajapoika tänään. Teki mieli sanoa, että toki minäkin, mutta en mä tätä silti (puoli)ilmaiseksi tekisi. Sambialaiset toimittajat on uusia sankareitani.