Tanaan on itkuinen paiva. Pelkaan jo nyt sita viimeista halausta, se tuntuu aina liian hyvalta ja kipealta yhta aikaa.

Ensimmaisen kerran itku iski bussissa, kun kaiuttimista kuului yksi tuttu kappale jota ollaan kuuneltu kovasti. Ensi viikolla tahan aikaan ollaan matkalla lentokentalle, kamat pakattu ja Afrikan-elama eletty. Toivottavasti kuitenkin vain talta eraa.

On ihmeellista, kuinka ihmisparka kiintyy myos sellaiseen, mista se pitaa joskus vain vahan. Kuinka arsyttavaa on ollut kuunnella olevansa liian kalpea, liian rikas, liian kaunis (???!). Kuinka paljon on joka ilta kirvellyt, kun katulapset tulee koputtamaan taksin ikkunaan poissaoleva katse silmissaan. Kuinka huono omatunto on tullut, kun Lazaruksella ei ole ollut varaa bussiin ja itse olen ostanut suklaata.

Ja kuitenkin taalla on kohdattu myos sellaista ystavallisyytta, josta saa Suomessa vain haaveilla. Ihmisia, jotka kutsuu kotiinsa ja jotka kayttaa viimeiset setelinsa siihen, etta lahtevat meidan oppaiksi katulapsikeskukseen.

On ihanaa ikavoida kotiin, koska sinne tietaa aina paasevansa. Maailman ikava sen sijaan sattuu, koska ikina ei tieda, milloin maailmaa seuraavan kerran paaseen katsomaan. (Ehka jouluna.)