Muutama minuutti sitten minusta tuli kenties Lusakan onnellisin muzungu. Saatiin nimittäin sähköt takaisin meidän taloon, ja kahden päivän katasrofi tuntuu ainakin tauonneen.

Eilen aamulla kaikki näytti vielä hyvältä. Olin lähdössä kämppikseni Johannan kanssa kaupunkiin. Piti hoitaa iloisia asioita, kuten valmisteluja toisen kämppiksen Riikan synttäriä varten. Syötiin siinä aamupalaa, kun vedentulo loppui. (Onneksi on käsidesiä). No, ei hätää, bussi kaupunkiin. Bussissa istuin tietysti kaikkein kännisimmän (ääliön) viereen, joka huohotti koko matkan ajan mun korvaan siitä, kuinka se haluaa että mä otan sen mukaani Suomeen. I am interested in you, I want to be where you are. Mitähän luuli miespolo tuollakin saavuttavansa.

Ei muuta kuin asemalla äkkiä ulos ja vastakkaiseen suuntaan kuin vierustoveri. Mentiin postiin lähettämään Johannan kirjeitä. Ensin sai jonottaa ensimmäiselle luukulle, josta sai postimerkit. Sietten toiselle luukulle leimauttamaan samaiset merkit. Johanna odotti muutaman kymmenen minuuttia, sit meni hermot ja lähdettiin kiroillen pois. Jee.

Tän jälkeen puikkelehdittiin autojonon halki Cairo Roadin toiselle puolelle valokuvausliikkeeseen. Palvelu oli aivan käsittämätöntä, tyypit pompotti meitä tiskiltä toiselle ja vastaus joka toiseen kysymykseen oli I don¨t know, ask that guy over there. Toisen kerran jee. Mene asiakaspalvelijan luokse ja tee kaikki itse.

Kun saatiin asiat kuntoon (no, meille sanottiin että odottakaa ja tulkaa myöhemmin takas, eli lähdettiin), mentiin nettikahvilaan. Lukemaan posteja, kuinka rentouttavaa. Hieno homma muuten, mutta koneet ei toimineet kunnolla, ja mun koneen hiiri oli jumissa vähän väliä. Mikään ei v-tuta niin paljon kuin laajakaistayhteys joka on hitaampi kuin hitain modeemi, trust me.

Turhauttavan tunnin jälkeen lähdettiin varaamaan tämänviikonloppuista Livingstonen matkaa. Saatiin kuin saatiinkin hotellihuone, mutta kas kummaa: kortilla ei voinut maksaa. Olis kuulemma kestänyt VIIKON, että maksu olis tullut perille. Mitä helv..? Ei muuta kuin automaatille. Pääsin jo lukemaan että please wait for your money, kun - laite kuoli. Not in use due to temporary error, se ilmotti. Menin toiselle automaatille muutaman sadan metrin päähän. Please wait for your money, ja - laite kuoli. Sihahdin vahdille (jokaisen pankkiautomaatin luona on asetta kantava vahti), että nyt riittää, päästä mut tonne pankkiin sisään tekemään valitus kun nää teidän systeemit kusee näin railakkaasti. Mies hymyili ja sanoi että please just try again. Ei auttanut kuin uskoa, ja toden totta, sain rahani.

Siis takas maksamaan matka. Alles klar, saatiin homma haltuun. Ja sit - ei voinut enää vastustaa. Otettiin kunnon minä rikas valkoinen olen nyt ansainnut tämän -asenne ja mentiin viereiseen kahvilaan oikealle (ei mitään pikaa) kahville ja pullalle. Tuli mieleen siinä syödessä ja juodessa että nyt enää puuttuis se, että joku katulapsi tulis kerjäämään ikkunan taakse. Helkkari, olisin sanonut että kuule on muzungullakin huolia!

Päästiin kahvittelun jälkeen onnellisesti kotiin. Alettiin kokkaamaan ja avautumaan päivän kaaoksesta, kun se iski taas, epäonni. Sähköt meni. Ei sit keitetty riisiä eikä juotu teetä, vaan sytytettiin kynttilät, haettiin viltit ja avattiin viinipullo. Kului se ilta niinkin :)

Tänään on paleltu aamupäivä jääkylmässä talossa ja jääkylmässä ulkoilmassa (+15, ei aurinkoa!!) sekä käyty lääkärillä varmistumassa siitä, ettei meistä kenelläkään varmasti ole tuberkuloosia. Ilman keuhkokuvia ja lääkärintodistusta ei nimittäin tule opiskelulupaa, jota ei varsinaisesti edes tarvita, koska ollaan akreditoituja journalisteja. Mutta koska viisumissa, typerää kyllä, lukee opiskelija, niin silloin on oltava myös lupa.

Vaan onneksi on edes sähköt, että saadaan teetä ja sympatiaa. Ja kohta saadaan myös vieraita, kun Lazarus tulee käymään. Welcome, mufirika, tässä talossa asuu (ainakin tämän päivän) kolme Lusakan onnellisinta muzungua.