Virret on nyt laulettu, kukat laskettu ja itkut itketty. Pohjoisen-mummo on saatettu viimeiselle matkalle, ja siellä missä mummo nyt on, on varmasti hyvä olla.

Viikonloppu oli varsinainen muistojen mylläkkä, tietenkin, kun kukin vuorollaan kertoili omia tarinoitaan mummosta. Heinäntekoa, vesien kantamista navettaan, sähkövalon saamista vanhaan pirttiin.  Jaloissa pyörinyttä lapsilaumaa, ja mummon rauhallisen luottavaista olemusta. "Hehee, sellasta se on, elä(ää)mä."

Olisin voinut istua ja kuunnella vaikka koko yön Alanteen sisarusparven tarinoita 50- ja 60-lukujen maallikkosaarnaajista ja sen ajan jokapäiväisestä elämästä, ja yhtä sukupolvea nuorempien muistoja heinäladon sirkusleikeistä. (Täytyy koettaa kaivella isän vanhoja valokuva-albumeita, joita lienee kuitenkin harmittavan vähän.) Vaan ei auttanut, tarinat oli pakko jättää kesken - koska tänään piti jaksaa matkustaa yhden työpäivän verran takaisin etelään. (Kiitos isälle turvallisesta kyydistä.)

Täällä etelässä vanhan loppu kääntyi kuitenkin viimeistään uudeksi aluksi, kun tapasin rakkaan ystäväni E:n ja hänen perheensä uuden Herra Kiukun. Mittaa reilut puoli metriä ja painoa reilut kolme kiloa, mutta tahtoa ja omaa ääntä sitäkin enemmän! Lupasin pestautua lapsenlikaksi, jos huolivat, kunhan palaan kesän suurelta seikkailultani.

Kotiin lähtiessäni tulin vielä ajatelleeksi, millaista mahtaa olla, kunhan Herra Kiukku kasvaa. Ei mene kuin reilut kymmenen vuotta, ja meidän neljän tytön kaveriporukasta - E, minä, Ässä ja Pau - on vahentunut kovaääninen, kilkattava kalkattava naislauma: "Voi kun sä oot kasvanut (nipistää lapsiparkaa poskesta), et kuule usko kuinka söpö olit puolitoistaviikkoisena kun röyhtäilit äitis olkapäätä vasten tuossa keittiön pöydän ääressä!"

Hehee. Sellasta se on elämä.